Kieli ja tila
Terike Haapoja ja Laura Gustafsson
julkaistu Kritiikin uutisten numerossa 1/14
Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson toteuttivat toislajisten eläinten näkökulmaa tutkivan Toisten historia -projektinsa ensimmäisen taiteellisen hankkeen, Naudan historian museon, joulukuussa Helsingin Kaapelitehtaalla. Etnografisen museon muotoon rakennetussa teoksessa tutkittiin naudan ja ihmisen yhteistä historiaa naudan näkökulmasta. Teoksen sisältö koostui pitkälti teksteistä, joissa tuotiin esiin yllättäviäkin rinnastuksia näiden kahden lajin yhteisestä taipaleesta. Museon materiaalista työstetään parhaillaan kirjaa.
Laura Gustafsson: En ole itse työskennellyt tilan kanssa aiemmin. Teatterissakin tila on jäänyt muiden alueeksi. Ennen tilan ajattelu ei juuri liittynyt kirjoittamiseeni, mutta nyt se on tullut läheisemmäksi. Näen kirjoittaessani yhä enenevässä määrin tekstin visuaalisena. Tekstissä minulle on tärkeää kieli, muoto, rakenne, tekstin dramaturgia. Kieli itsessäänkin on jo teos.
Terike Haapoja: Itse ajattelen dramaturgiaa usein jollakin tavalla arkkitehtonisesti myös tekstin kohdalla – ajatteletko tekstiä jonkinlaisten tilallisten metaforian kautta, vai mitä tarkoitat sanoessasi että kirjoittaminen on “visuaalista”?
LG: Tekstin tekeminen on rakentamista, eli sillä tavalla tila-ajattelu ja visuaalisuus tulevat sinne.
TH: Näetkö esimerkiksi dialogia kirjoittaessasi kohtauksen tilanteena, tilallisena?
LG: Minun on helpompi nähdä puhujat kuin tilanne. Ehkä puhuja onkin kieltäkin ensisijaisempi, kieli syntyy puhujasta. Museon kohdallahan jouduimme pohtimaan puhujuutta: kuka ja millainen on teoksen puhuja. Mikä on oma suhteesi tekstiin? Koetko olevasi ensisijaisesti visuaalinen taiteilija?
TH: Minä kirjoitin aika paljon ennen taidekouluihin menemistä. Mutta jossakin vaiheessa, valosuunnittelun työtä aloittaessani, tuli vaihe, jolloin omaksuin ajatuksen etten ole kielellinen tai kirjallinen tekijä. Teakissa oli aika vahva oletus, että kielellinen intellektuaalisuus kuului joillekin muille kuin niille, jotka tekivät visuaalista muotoa. Vasta kun vaihdoin linjaa Teakin sisällä Esitystaiteen ja -teorian MA-ohjelmaan, jossa piti kirjoittaa todella paljon, muistin että minulla on suhde kieleen ja tekstiin. Nykyään kirjoittaminen on minulle tärkeä ilmaisukanava. Mutta kirjoittaminen kuitenkin kulkee tilallisen työn rinnalla ehkä vähemmän henkilökohtaisena. Ehkä sellainen ensisijainen rakkauskokemus, tai kotona olemisen kokemus, joka taiteilijalla voi liittyä tiettyyn taiteelliseen ilmaisuvälineeseen, on minulla juuri suhteessa tilaan. Se on ehkä perua hyvin varhaisista kokemuksista, kuten että olen kasvanut ainoana lapsena luonnon keskellä, missä ympäröivä tila oli sosiaalisuutta voimakkaammin elämää leimaava olemisen tapa. Suhde tekstiin on erilainen, kiinnostus siihen ei ole samalla tavalla fyysinen.
Vaikka en itse kokenut omakseni monia muita teatterin rakenteisiin liittyviä asioita, kuten työryhmähierarkiaa tai välineiden hierarkiaa tai tekstin ensisijaisuutta aristotelisessä perinteessä, niin työssäni on yhä paljon jälkiä teatterista, tilan ja valon käytössä, työryhmän kanssa työskentelyssä ja kirjallisten lähteiden hyödyntämisessä. Projekteihin liittyy usein myös tutkimuksellinen intressi, ne kutkuttavat minussa myös sellaista kielellistä ajattelua, kuten että miten aiheet liittyvät teoriaan tai muihin ajattelun perinteisiin. Naudan historian museota ennen olen kuitenkin ajatellut, että nämä operoivat vähän eri tasolla. Esimerkiksi Venetsian biennaalissa ollut Suljettu joukko – avoin kesto -näyttely ei käsittänyt tekstiä muutoin kuin välttämättömien teostekstien tasolla. Toisten Puolue -näyttely taas käsitteli nimenomaan kieltä, vaikka olikin tilateos ja interventio. Naudan historian museo on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa tilallinen muoto ja kieli olivat todella vahvasti samanarvoisessa asemassa: kielellä oli tilallinen funktio ja muodolla vastaavasti myös kielellinen funktio.
LG: Teatterissahan kieli on valtaa. Se, joka kirjoittaa, on hierarkiassa ylimpänä. Toisaalta kieli on valtaa kaikessa muussakin elämässä.
TH: Tietenkin on tosiasia, että kulttuurissamme on vahvoja kirjallisia perinteitä, ja kun me yritämme tuoda ei-kielellisiä olemisen tapoja esille, teemme sitä juuri kielen kautta, yritämme tuoda niitä kieleen.
LG: Ihmisyydessä pitäisi ymmärtää se, ettei näin kehittynyt kieli välttämättä olekaan etuoikeus, vaan myös hirveä rajoite, jonka ulkopuolelle emme pääse. Jos emme voi sanallistaa jotakin, sitä ei ole meille olemassa, vaikka kielen ulkopuolelle jää kokonainen maailma. Tätä kaikkea muuta haluaisin tuoda teoksissani esille, mutta luonnollisesti se on vaikeaa, kun omana työkaluna on kieli. Kirjoitettuani Anomalian ymmärsin, että kirjoitetun kirjan lisäksi oli olemassa piilotettu mykkä kirja, jonka toivon syntyvän lukijassa. Tätä kirjaa ei voi kirjoittaa, koska se ei ole kielen alueella.
TH: Meidän molempien taiteellisissa töissä on näkyvissä tällainen kielen kritiikki, tai reflektiivisyys suhteessa kieleen. Ajatus siitä, että kielen ulkopuolelle ei pääse, mutta siihen voi olla kriittisessä ja rakentavassa suhteessa, ja olla tietoinen hierarkioista, jotka tulevat sen mediumin mukana. Tämä taso on mukana esimerkiksi Toisten Puolue -projektissani, tai sinun näytelmissäsi ja kirjoissasi.
Itselleni tämä liittyy ajatukseen mediasta laajemmin. Ensimmäinen videoteokseni Entropy, jossa kuvasin hevosen ruumiin kuolemanjälkeistä jäähtymistä lämpökameralla, oli minulle myös avaus kuvan ja ajattelun mediumin pohtimiseen. Minun oli ollut aina vaikea hahmottaa perinteistä luukkunäyttämöllä tapahtuvaa näytelmämuotoa ja myös narratiivista videotaidetta, jossa kummassakin ehdotetaan kuvan olevan jonkinlainen ikkuna ideaaliseen, katsojasta erilliseen maailmaan. Minua kiinnosti itse kuvan rakentuminen ja sen materiaalisuus paljon enemmän. Entropy-teoksessa kuva maailmasta on niin selvästi välittynyt, että mediumista ja sen materiaalisuudesta tulee osa teosta, samaan tapaan kuin maalauksessa. Tietoisuus välineestä on kaikissa teknologiaa käyttävissä töissäni keskeistä. Sama asia liittyy mielestäni kieleen ja kielen materiaalisuuteen, siihen että se ei ole “läpinäkyvä” medium vaan pikemminkin jonkinlainen käyttöliittymä, joka mahdollistaa jotakin, mutta samalla sulkee pois jotakin muuta.
Minulle tämän mediumin tunnistaminen liittyy myös ruumiillisuuteen, katsojan kehon huomaamiseen, siihen että teos kohdataan kehollisella, preesensin tasolla, eikä jossakin ideaalisessa maailmassa.
LG: Tuntuu, että taidetta arvotetaan sen perusteella, mitä osaa ihmisessä se koskettaa. “Alhaisempi” viihde vetoaa emootioihin ja, ikään kuin nämä olisivat vastakohtaisia toisilleen, ajatellaan että “korkeamman” taiteen tulisi vedota lähinnä älyllisyyteen, johonkin ei-keholliseen. Se on tylsää, sillä älyllisyys on lopulta hyvin mitätön osa ihmiseläimessä.
TH: Tämä liittyy mielestäni juuri siihen kehollisuuden, ruumiillisuuden, aistimellisuuden tai emotionaalisuuden ja kaiken sellaisen eläimiin ja naisiin liitettyjen ominaisuuksien ulossulkemiseen (naurua). Ikään kuin nämä eivät olisi älyllisiä tasoja, tai ikään kuin voisi olla rationaalisuutta tai älyllisyyttä ilman emootioita tai ilman kehoa. On kiinnostavaa, kuinka tällaiset käsitykset ovat vieläkin usein piilossa käsityksissämme taiteesta.
Essee muotona
TH: Essee on muotona sellainen, että se sallii subjektiivisuuden, ja sitä kautta myös reflektiivisyyden eri tavalla kuin tieteellinen artikkeli, joka usein pyrkii unohtamaan kielen konventionaalisuuden ja sen, että muoto kuitenkin aina myös määrittelee mitä voi sanoa. Esseessä voi olla ehkä tietoisempi muodosta ja sen konventioista, eikä siinä tarvitse pyrkiäkään mihinkään universalismiin.
LG: Esseessä ollaan myös tietoisempia tyylistä! Essee on tutkielma, jossa tullaan jonkinlaisiin päätelmiin, joiden ei tarvitse olla mustavalkoisia. Essee voi esitellä näkökulmat ja viedä niitä pidemmälle. Lopputulos voi olla se, että totuuksia on monia. Se on tutkimusta, joka johtaa toisenlaiseen ymmärtämiseen kuin siihen, mitä yleensä pidetään validina, eli sellaiseen, jossa pyritään selkeä vastaukseen ja maailmanselitykseen, yhteen totuuteen. Se on näkökulma.
TH: Tieteellinen kirjoittaminen on sidottu perinteeseen, lähteisiin ja muuhun diskurssiin eri tavalla. Essee voi olla laaja, eikä siinä tarvitse olla vahvaa asiantuntemusta kaikilta aloilta, se sallii assosiatiivisen liikkumisen. Tietenkin siellä on myös karikkoja – essee on myös vaikea muoto, koska siinä on niin helppo lasketella liirumlaarumia.
LG: Luen Anu Silfverbergin esseitä, tai esseehköjä, kuten hän itse sanoo, niistä välittyy intohimo tiettyyn asiaan. Esseen itseistarkoitus ei ole väline tai sen konventioiden noudattaminen, se on jotain muuta.
TH: Ajattelu!
Museon estetiikka
TH: Mutta esseemuoto ei ollut meillä Naudan historian museossa itse asiassa mitenkään lähtökohtana, mehän lähdimme tekemään museota.
LG: Niin! Olin jossain vaiheessa huolissani, tuleeko museosta liian kirjallinen. Lopulta teksti oli kuitenkin tasapainossa tilan ja muodon kanssa. Tekstimassa oli suuri, mutta sen oli pakko olla siellä. Ei ollut sellaista esinettä, jolla tämän asian olisi voinut esittää. Emme halunneet tuoda museoon lehmävalokuvia. Sisältö ei voinut olla muuta.
TH: Jos lähdetään liikkeelle siitä, että länsimaisessa kulttuurissa on tällainen konventio kuin museo, jossa esineistöstä ja tilasta ja tekstistä rakentuvan esitystavan avulla luodaan narraatio siitä, mikä on ollut historiallinen totuus, niin muoto on kauhean vahvasti se, mikä se on, monimediaisuus on siellä valmiina. Ehkä tässä voisi ajatella että lähtökohtana on yhteiskunnallisen muodon lainaaminen. Mehän mietimme myös mahdollisuutta tehdä museo joka olisi ei-kielellinen, niin kuin nauta ehkä sen tekisi, mutta silloin se ei avautuisi museona, sillä museon idea on paljolti kielellinen, tietty hierarkia on rakentunut siihen mukaan. Näyttely käsitteli kuitenkin myös tätä kielellisen perinteen ulossulkemisen rakennetta. Oli pakko pikemminkin dekonstruoida sitä museon ideaa kuin tehdä jotakin ihan muuta.
Mutta taas tekstin ja tilan suhteessa muodon tasolla oli yhtä tärkeää, että museon visuaalisuus ja arkkitehtuuri olivat mahdollisimman pitkällevietyjä. Oli tärkeää, että näyttely puhuttelisi katsojaa kehollisesti, intuitiivisesti ikään kuin kyseessä olisi oikea museo. Moni katsoja sanoikin unohtaneensa että oli taidenäyttelyssä: kehollisen kokemuksen kautta teos tuli tavallaan olevaksi oikeana museona.
LG: Kyseessä olisi ollut eri teos, jos meillä olisi ollut vain tekstit ja jotain rekvisiittaa tilassa. Toimiakseen teos vaati museoperformanssin mahdollistavan arkkitehtuurin. Kyseessä oli tavallaan esitys.
TH: Jossa katsoja esittää tai ruumiillista museon.
LG: Tai voi ajatella jopa tilaa esiintyjänä. Tila, eli Kaapelitehtaan Valssaamo, esiintyi museona.
TH: Antropologi Elizabeth A. Povinelli puhui eräässä luennossaan mahdollisen tulevaisuuden kuvittelemisesta, että hän “is not interested in the imaginary as imagining, put as pulling into existence” – tämä oli minusta hienosti sanottu. Koen, että ihmisten osallistuminen ja yhteinen uskominen siihen parhaimmillaan tuotti sen, että museo tuli vedetyksi todellisuuteen, todellistetuksi. Se tarvitsi sen materiaalisen, ruumiillisen muodon, jotta se pystyi siirtymään oikeasti pois ideatasolta ja siirtyy osaksi todellisuutta.
Tilaan liittyy toki myös tilan oma dramaturgia. Miten katsoja tulee tilaan, miten eri näkymät avautuvat, miltä seinät tuntuvat. Miten näkymät kutsuvat tutkimaan yksityiskohtia, joissa sitten aukeaa toinen, tekstuaalinen taso.
LG: Kun kävimme tutkimassa muita museoita, arvostimme niissä hyvää tilankäyttöä, erityistä visuaalisuutta suuressa kuvassa, ja lisäksi tietoa, jota meille jaettiin. Itse esineistöön suhtauduimme penseästi. Tavarat eivät kertoneet mitään. Eläinmuseossa tavaroiksi muutetut eläimet eivät tarjoa opetuksellista sisältöä.
TH: Tämä on kiinnostava perversio meidän museokonventiossamme. Kapitalistinen yhteiskunta muuttaa kaiken kulutusobjekteiksi. Eläimet, uskomukset, yksityiselämän asiat muuttuvat hyödykkeiksi, tavaroiksi. Tavaroihin keskittyvä museoinstituutio rakentaa ja normalisoi tätä ajatusta, ja tukee sellaista luentaa jossa kulttuuri on yhtä kuin tavaroita.
LG: Kulttuuri on tavaroita! Ne ihmispopulaatiot, joita sanotaan varhaisiksi kulttuureiksi, ovat kulttuureita vain siksi, että ovat tuottaneet tavaroita. Tämä jollain tavalla ilmeisesti myös todistaa tutkijoille, että kyseessä ovat olleet varhaiset ihmiset eikä apinaihmiset tai ihmisapinat. Kulttuuri on jotain, mistä jälkipolville on säilynyt tavaraa, yleensä jotain tappamiseen liittyvää.
TH: Naudan historian museossahan ei itse asiassa ollut juurikaan tavaroita. Ainoat tavarat liittyvät siihen, miten kapitalistinen yhteiskunta konkretisoituu näiden eläinten arjessa. Koska naudoilla ei itsellä ole omia tavaroita, näyttely oli pakko kirjoittaa muuta kautta, ideologian, tekstin ja kuvien kautta. Tuo oli hyvä oivallus, että tavaroiden olemassaolo liitetään niin vahvasti kulttuuriin. Ajatus menee niin, että tietenkään naudoilla ei ole kulttuuria, koska niillä ei ole tavaroita, miten niillä sitten voisi olla museokaan? Mitä siellä muka esitettäisiin?
LG: Esittelemämme tavarat olivat jopa ironisia. Mutta en usko, että niitä luettiin sellaisina. Ihmiset katsoivat keinosiementäjän kättä vitriinissä ja ajattelivat ehkä, että ahaa, tavaraa vitriinissä, juuri niin kuin museossa kuuluu olla. Tavarat loivat museon illuusiota.
Yhteistyöstä
TH: Moni ajatteli, että meillä on selvä työnjako, jossa sinä kirjoitat tekstit ja minä teen tilalliset asiat. Todellisuudessahan me teimme lähes kaiken yhdessä, sekä tekstit että tilan, vaikka tietenkin vahvuusalueet vaikuttivat siihen, kuka oli vetovastuussa mistäkin osa-alueesta.
Vaikka välillä ärsytti, että toinen puuttui itselle tuttuihin tekemisen tapoihin tai maneereihin, niin ratkaisuista tuli yleensä parempia kun joutui toimimaan omien konventioiden ja mukavuusalueen ulkopuolella. Ja sitä kautta siihen tulee myös sellainen arvaamattomuustekijä, joka on arvokas. Teoksesta tulee huokoisempi kuin yksin tehdessä, kun kumpikaan ei pysty täysin kontrolloimaan lopputulosta. Sen ääni, rekisteri ei ole kummankaan oma, vaan se on joku oma uusi ääni.
LG: Eikä varmasti olisi ollut pokkaakaan tehdä tällaista yksin. Sen pohtiminen, voiko tiettyjä asioita rinnastaa, esimerkiksi voiko kirjoittaa, että kaikki naudat kuuluvat eutanasiaohjelman piiriin. Oli tärkeää kun toinen oli tukena ja päätökset pystyi tekemään yhdessä.
TH: Kirjan tekeminen Naudan historian museosta on mielenkiintoista, koska siinä voi tehdä ikään kuin toisen teoksen samasta aiheesta. Mitä materiaalille tapahtuu kun sen siirtää toiseen välineeseen, miten tämä toimisi kirjana.
LG: Kirjan kohdalla on vaikeampi määritellä muotoa. Onko kyseessä taidekirja, esseekokoelma vai mikä. Koen, että kirjan kohdalla konventiot ovat jäykemmät.
TH: Näyttelyä tehdessä mietimme paljon eri tekstien sävyjä. Siellähän ei ole yhtä vaan todella monta eri puhetyyliä tai rekisteriä: miten me puhumme taiteilijoina projektista, miten museon esittelytekstit puhuvat, puhuvatko siinä naudat itse ja niin edespäin. Oli oleellista löytää tapa, jolla kieli määrittelee kirjoitusten puhujan ja miten se taas toisaalta puhuttelee katsojaa. Jokaiseen osaan piti keksiä oma puhetapa, ja haasteena oli saada ne toimimaan yhteen. Olin jossakin vaiheessa huolissani siitä, tuleeko kokonaisuudesta yhtenäinen puhunnan tasolla vai jääkö se sirpaleiseksi. Kirjassa on sama haaste.
LG: Museossa erilaisten puhetapojen yhdistäminen oli helppoa, koska muoto oli niin selvä. Kaikki, mitä museossa on, otetaan annettuna. Mikä on myös huolestuttavaa –
TH: Totta, voisi väittää ihan mitä tahansa.
LG: Niin, missä on medialukutaito.
TH: Eihän missään luonnontieteellisessä museossa mitään lähdeviitteitä ole, joista selviäisi mistä tämä tieto on peräisin ja mitä on jätetty ulos. Katsoja lukee sen totena.
LG: Konteksti tuo uskottavuuden. Museo on uskottava.
TH: Ymmärrän kuitenkin, miksi Naudan historian museo herättää ajatuksen esseestä muotona. Se tulee ehkä paitsi tekstin ja tilan yhdistämisestä myös ja ennen kaikkea esseeseen liittyvästä moninäkökulmaisuudesta. Niin kuin sanoit, että essee tuottaa ymmärrystä joka ei palaudu mustavalkoiseen argumentaatioon, vaan vie asioita pidemmälle ja ehkä näyttää niiden suhteita jollakin kokemuksellisella tasolla. Ehkä tämän kaltainen tilallinen, monia eri välineitä hyödyntävä teosmuoto mahdollistaa aiheen avaamiseen subjektiivisella, kokemuksellisella ja kuitenkin myös tiedollisella tasolla ilman, että ehdotetaan yhtä väittämää.
LG: Mehän emme museossa väittäneet mitään.
TH: Vaikka asioista oli kuitenkin vedettävissä aika vahva johtopäätös.
LG: Mutta sitä ei sanottu missään vaiheessa ääneen.